ÄKSÄ-blogi 8: Seppo “Seppo” Kolehmainen

Seppo in MoscowPäivitykset tänä vuonna tuntuvat olevan lähinnä puolivuosittaisia rypistyksiä, jolloin inspiraation iskiessä koettaa löytää sen tarvittavan ajan kirjoittaa ajatuksiaan ylös. ÄKSÄ-blogi on itselleni tärkeä, positiivissävytteinen kanava, jossa pyrin kertomaan suomeksi minulle tärkeistä ihmisistä, joiden kanssa olen päässyt musiikkia tekemään. Itsestään selvä valinta blogin kohteeksi oli alusta asti Dreamtalen soolokitaristina tunnettu Seppo Kolehmainen, jonka kanssa myös perustin akustisen bändini vuonna 2008. Mies, jota ilman olisi moni asia jäänyt puolitiehen ja moni ilta puolityhjäksi, vaikka kuinka monta tuoppia olisi tyhjentänyt. Joten tartutaan härkää sarvista ja kirjoitetaan Seposta.

Huomattavan huomaamaton tapaaminen

Aikaisemmat blogit ovat yleensä alkaneet muistelolla siitä, miten olen kyseisen soittoniekan tavannut. Sepon kohdalla se tuntuu kummalliselta, koska totuus on se ettei tapaamiseen liittynyt mitään kovinkaan muistettavaa, emmekä olleet aluksi edes millään tapaa läheisiä, vaikka samassa bändissä soitimmekin. Nykyään kuitenkin mies tuntuu enemmän osalta ruumiin välttämättömiä toimintoja, kuin miltään erilliseltä palaselta ulkomaailmassa, erilaisista elämäntilanteistamme huolimatta. Joten kelataan kuitenkin hetki sitä, miten tämä ylimääräinen raaja tilavaan kroppaani kiinnittyi.

Dreamtale MoskovassaVuosi oli 2005 ja bändi nimeltään Ruinside, jonka demosta vakuuttuneena ainakin muuan Sami Lopakka kelpuutti minut myöhemmin yhtyeen KYPCK laulajan tontille… Itse olin muuttanut Tampereelle vuotta aiemmin ja aktivoiduin etsimään laulupestiä jostain orkesterista, koskapa vuodet Englannissa ja Venäjällä olivat tehneet minusta lähinnä kotibiletrubaduurin. Ruinside soitti trash-metallia ja ohjelmistossa oli myös Slayerin sekä Panteran numeroita, mitä oli hieno vedellä jopa treeneissä. Soolokitaristina yhtyeessä oli helsinkiläinen, vajaamittainen, mutta muuten mukava nuori mies nimeltä Seppo Kolehmainen.

Ruinsiden kanssa treenailtiin ja tehtiin demoja, keikkailtiinkin muutamaan otteeseen, mutta minun ja Sepon välinen kontakti lähti oikeastaan oudosta jutusta, joka kantoi nimeä Russian Rock Project. Eräänä aamuna ajelin moottoritiellä töihin ja soitin Sepolle, jotta kiinnostaisiko tulla soittamaan muutama keikka venäläisiä hevibiisejä Suomi-Venäjä-seuran maltillisella rahoituksella. Että tämmöinen olisi tulossa. Olin kasaillut ajatusta jo jonkin aikaa rakastuttuani Venäjällä asuessa Kipelovin hittiin Ya svoboden (“Olen vapaa”). Biisin suomennettuani tuntui, että sitä pitäisi soittaa myös Suomessa.

Seppo on myöhemmin kertonut, että pisti puhelun kategoriaan “näitähän tulee, mut ei niistä ikinä sitte mitään kuulu” ja myöntyi hommaan. Mutta keikat tehtiin, huomattavalla vahvistuksella Absoluuttisen Nollapisteen kitaristin ja rumpalin taholta… Joka tapauksessa jää oli rikottu. Ja itselläni oli jostakin kumman syystä syttynyt semmoinen fiilis, että tuon miehen kanssa voisi olla hieno tehdä musiikkia.

Seppänen Acoustic Band @ Pub VinyyliSeppänen Acoustic Band

Jätettyäni myöhemmissä vaiheissa Ruinside-yhtyeen päätin pyytää Seppoa uuteen akustiseen projektiini, joka syntyi yksinkertaisesti siitä, että eräänä kertana kitaraa rämpyttäessä ja laulaessani kämpillä mietin, jotta voisihan tätä tehdä vaikka jonkun pubin nurkassa ja tienata samalla muutaman kympin sekä nämä kaljat. Mulla on semmoinen fiilis, että tuolla kertaa Seppo sanoi “kyllä” sen enempää kategorisoimatta puhelua.

Soitimme Sepon kanssa ensimmäisen syksyn kahdestaan, lähinnä Tampereella, kunnes mukaan päätettiin ottaa perkussiot, minkä myötä Bandistä tuli oikeasti bändi. Sen jälkeen olemme soittaneet Sepon kanssa yli 200 keikkaa ja viettäneet myös lukemattomia muita, unohtumattomia sekä unohdettuja iltoja keikkojen jälkimainingeissa, sillä Seppo liittyi myös Dreamtaleen hieman minun jälkeeni.

Tämän jälkeen kontaktimme on ollut jatkuvaa ja luonnollista, keikka keikan jälkeen, ja kenties siitä johtuu tämä anekdoottien vähyys tekstissä. On vaikea nostaa mitään yksittäistä esiin kaverista, joka on pyörinyt niin lähellä jo kohta kymmenen vuotta. Vaikeampaa olisi ainoastaan kirjoittaa itsestään, mutta siinä ei sentään tarvitse pohtia että loukkaantuuko kukaan…

Seppo KolehmainenBi-boppa-lulah…

Olkaamme kuitenkin rehellisiä ja kirjoittakaamme miehestä sellaisena kuin hän on. Seppo ilmoitti jo hyvin varhain keikkahommissa, että kaikenlainen PR-säätö ja baarihenkilökunnan kanssa puuhastelu olisi minun hommiani. “Emmää osaa puhua ihmisten kanssa,” oli se lause, joka mieleeni painui. Tämä on sikäli hämmentävää, sillä en tiedä oikeastaan ketään joka ei Kolehmaisen seurassa olisi ihan kotonaan. Vaikka mies on soolokitaristi, niin sen ego ei ole edes Helsingin tapaisen pikkukylän kokoinen, vaan kyseessä on joku Espoon Tapanila tai jopa Muhoksen liepeillä sijaitseva Kylmälänkylä. Kaveri vaan on.

Ehkä juuri sen takia Sepolle on helvetin helppo puhua. Ja kyllä se itsekin puhuu oikeasti ihan kaikille ihmisille, joilla on jotain oikeata asiaa… Ehkä se ei vain koe sitä omaksi jutukseen, vaikka klaaraakin homman ainakin nousuhumalavaiheessa. Minä en ainakaan tiedä kuin kitarankielien verran ihmisiä, joiden kanssa niin mieluusti viettäisin iltaa, kuin tämän Kolehmaisen.

Onhan sillä tietysti omat “händikäppinsä”, Alexander Stubbia tähän lainatakseni, ja juohan se viinaa niinkuin piru perähikiältä… Nimittäin Sepon kun saisi joskus kokemaan edes jotain orastavaa keikkajännitystä ja semmoista keikkaa edeltävää säpinää, mikä itselleni on melko olennainen osa koko esiintymistä ja skarppausta, niin siinäpä olisi temppu. Eihän se jännitä mitään vaikka mentäisiin Moskovaan pääesiintyjänä. Tai Tuskaan tai mitä näitä nyt Suomessa on… Italiassakin kaveri mietti varmaan enemmän jotain duunijuttuja läppärinsä ääressä, kuin jotain Milanon show’ta… Ja vaikka Seppo ansaitsikin vuonna 2010 Tomi Krutsinilta tittelin “Suomen mukavin helsinkiläinen”, niin onhan sillä ne kyyniset kynnet aina siinä tassujen alla valmiina.

Mutta keikalla se on useimmiten ihan kuin olisi aina ollut siinä hommassa. Fiiliksellä vetää, joten homma on aina aitoa. Ei siltä perkele saa mitään ylimääräistä ainakaan… Ja onhan se helvetin hyvä. Paitsi änärissä, jossa ottaa multa pataan. Myös jatkossa. Joten odotellaan sitä 300. keikkaa tässä vielä vuosi tai pari! Jos sitä ennen tulette keikoille, niin koettakaa nyt saada se jännittämään. Minä en pysty.

Erkki Seppänen ja Seppo Kolehmainen